"Onko teitä varoitettu, millaselle alalle ootte valmistumassa?"

 Tätä huolestunutta kysymyslausetta mä olen opiskelukavereideni kanssa kuullut monen monta kertaa eläinlääkäriopintojeni aikana niin valmistuneilta kollegoilta kuin hoitajilta ja potilaiden omistajiltakin.

 Eläinlääkäreiden ja klinikkaeläinhoitajien kuin myös ihmispuolen hoitoalan työntekijöiden jaksaminen ja uupumusten kanssa taistelu on ollut tapetilla jo useamman viime vuoden ajan. Huippua, että tästä puhutaan jo kovaan ääneen, mutta samaan aikaan mä näen silti kuukausittain kun joku mun työkavereista ja ystäväpiiristä tältä alalta romahtaa; osa romahtaa hetkellisesti ja superihmisenä ponnistaa ylös parin viikon burn out saikun jälkeen, osa mun tutuista superlahjakkaista eläinlääkinnän ammattilaisista me on menetetty toisille aloille koska he ovat päättäneet laittaa terveytensä ja jaksamisensa kutsumusammatin edelle ja vaihtaneet työnkuvaa.

Mä olen ollut vuodesta 2012 asti eläinlääkäriasemilla, niin päiväklinikoillakin kuin sairaalapäivystyksessä ja tehohoidossakin, töissä. Ihan juuri 9v siis seurannut tätä alaa lähietäisyydeltä ja omassa arjessa.  Se mikä pisti jo vuosia sitten aloittaessani silmään tällä alalla, oli se, mikä näkyy nytkin: eläintenhoitajina ja klinikkaeläinhoitajina suuri osa työskentelevistä ihmisistä on nuoria, reippaasti alle 40-ja 30-vuotiaita, energisiä, innokkaita, juuri alalle saapuneita tai alle 10 vuoden työkokemuksen omaavia. Kaikilla meillä alalle hakeutuneilla on ollut sama motiivi: halu auttaa ja parantaa, halu työskennellä eläinten kanssa ja taata eläimille mahdollisimman laadukas elämänlaatu, halu tehdä työtä jolla on merkitystä.

Kun ikää tulee enemmän mittariin ja työvuosia alkaa olla takana se 10-20 vuotta (sisältäen satoja satoja röntgensäteilyannoksia, tuhansia kertoja työskentelyä maailman epäergonomisimmissa asennoissa aiheuttaen monenlaisia kiputiloja ja jumeja ja kulumia kropalle, kymmeniä mahdollisia läheltäpiti-purematilanteita, satoja tunteja ylitöitä, monia unettomia öitä kun mietit potilaskeissejä vielä yön pimeinä tunteina yms...), niin alkaahan sitä jossain kohtaa moni miettimään, että haluaako näin kuormittavaa työtä tehdä loppuelämänsäkin? Valitettavasti, nykyisellä alan stressitasolla, kuormittavuudella, päivittäisillä terveysriskeillä ja palkkatasolla, moni kokenut, arvokkaita perimätietoja ja työkokemusta omaava hoitaja (joilta olen myös eniten itse saanut arvokkaita oppeja alalle saapuessani) jossain kohtaa lähtee alalta ennen eläkeikää. 

Klinikoille jäävät ne uudet, nuoret, innokkaat, joilla vielä riittää virtaa (toistaiseksi, kunnes vaaleanpanainen pilvilinna alkaa rakoilla) ja palavat halusta oppia ja kehittyä. Uusien tulokkaiden saapuminen alalle on tärkeää, mutta se on pelottavaa, jos eläintenhoitajan/klinikkaeläinhoitajan alasta tulee vain nuorten eläinlääkäriopiskelijoiden väliaikainen kesätyöjobi.

En vähättele sitä, etteikö eläinlääkäriopiskelijatkin olisi päteviä hoitajia ja etteikö meidän olisikin hyvä työskennellä myös hetken aikaa hoitajina, jotta osaamme nähdä myöhemmin myös lääkäreinä työskennellessämme hoitajien puolen eläinsairaalan tai klinikan arjesta. Kuitenkin, kaikella rakkaudella väitän, että moni vastavalmistunut lääkäri kokee saavansa tehdä ensimmäiset leikkauspotilaansa turvallisimmin mielin kokeneen 20 vuotta alalla olleen anestesiaan ja kivunhoitoon perehtyneen hoitajakonkarin kanssa kuin ensimmäistä hoitajakesäänsä tekevän elliopiskelijan kanssa, joka untuvikkona harjoittelee kanylointia. Monelle vastavalmistuneelle lääkärille ne rauhallisen itservarmat, kokeneet hoitajat, jotka pysyvät viilipyttyinä tilanteessa kuin tilanteessa ja ovat nähneet paljon erilaisia tilanteita, ovat kullanarvoisia. Mielestäni on siis jumalattoman surullista ja pelottavaa, että tämä ala ei tällä hetkellä kannusta jäämään alalle vuosikymmeniksi.

Mun mielestä on ihanaa, että kollegat huolehtii ja meistä eläinlääkäriopiskelijoistakin välitetään työpaikoilla jo kovasti nyt ja me tsempataan toisiamme jatkuvasti. Kysytään miten me jaksetaan ja miten menee. Toisaalta, mua järkyttää se miten helvetissä tähän on tultu, että jatkuvasti jostain suunnasta kuulee tai joutuu itse jotakuta ystäväänsä muistuttamaan että: "Hei, älä polta ittees loppuun. Muista et työ ei mene sun oman terveyden edelle".

Mä tein itse juuri viikonloppuna useampana päivänä taas päivystysvuoroja eläinsairaalassa. Ensinnäkin sanon, et mä oon alusta asti rakastanut eläinsairaalassa työskentelyä ja rakastan sitä, että saa toimia rivakasti ja on tekemistä. Meillä on huippu tiimejä niin päivystyksen kuin ajanvarauksenkin puolella ja meillä toimitaan tehokkaasti. En vaihtais työtäni <3 Asioita tässä työmaailmassa ja erityisesti työtekijöiden omassa ajatusmaailmassa haluaisin kuitenkin muuttaa.

Kahtena päivänä putkeen me hoidettiin ja leikattiin eläimiä leikkaussalissa tauotta, toisena päivänä vain reilu 8h ilman ruokataukoja ja toisena päivänä 13,5h työpäivä (kerkesin mä jogurtin vetästä 10h jälkeen siitä kun töihin saavuin). Normisettiä, jokanen tietää. Yhtenä päivänä kun tulin aamuvuoroon, mua aiemmin töihin saapunut toinen hoitaja oli kirjaimellisesti kuset housussa hoitanut akuuttipotilaita eikä ollut päässyt kertaakaan vessaan. Luuli raukka pääsevänsä vessaan kun tulin, mutta ehei: sairaalaan tuli taas jo 3 uutta akuuttipotilasta ovesta sisään, joiden hoito oli aloitettava heti, joten eipä muuta kuin virtsarakon täyttyminen jatkukoon hoitajalla.  Joo ja kyllä, olen kuullut, että hoitajien ja lääkäreiden pitäisi pitää kiinni tiukemmin oikeuksistaan lakisääteisiin taukoihinsa. Noh, joka firmasta löytyy kyllä niitä työntekijöitä, joilla on munaa pitää kiinni kynsin hampain siitä 30min ruokiksestaan ja heillä on aikaa aterioida 3 ruokalajia vaikka missä pyörremyrskyn ja kiireen keskellä. Sitten on meitä, jotka nousevat vasta alkaneelta tauoltaan 2minuutin jälkeen ylös ruokapöydästä ja sanovat:"Joo. Mä meen!" lähtien juoksemaan potilaita hoitamaan ja yrittävät lämmittää keittonsa päivän aikana noin 5 kertaa uudelleen, siinä kertaakaan onnistumatta. Kylmä keitto odottaa koskemattomana mikrossa työvuoron loputtua. Tämän kuvauksen ei ollut tarkoitus kritisoida niitä työntekijöitä, jotka pitävät kiinni tauko-oikeuksistaan! Ei todellakaan. Katson heitä ylöspäin ja yritän ottaa oppia, koska ainoastaan ne, jotka pitävät kiinni omasta jaksamisestaankin, jaksavat hoitotyötä ja mikä tärkeintä: ovat työkykyisiä työhönsä. Tällä tarkoitan sitä, että kun puhutaan potilasturvallisuudesta, niin onko potilasturvallisuutta se, että leikkaava lääkäri ei ole 6 tuntiin pitänyt taukoa saati saanut verensokeriaan nostettua millään tavalla ja sitten seisoo 2-3h leikkaussalissa potilaan vuotavat suonet käsissään?

Lisäksi, tällä tavoin, kun emme pidä lepotauoistamme ja ravitsemuksestamme huolta, vaan huhkimme ja uurastamme päättömästi, annamme virheellistä arviota itsellemme ja firmalle, mikä ei ole kumpikaan reilua. Lääkäri tai hoitaja joka ei pidä taukoja lainkaan saattaa keretä päivän aikana hoitamaan 3-4 potilasta jopa enemmän kuin se työntekijä, joka pitää lakisääteisen vessa/lounastaukonsa. Näin ollen kuvitellaan, että nykyinen työntekijävolyymi on riittävä vaikka todellisuudessa työntekijävolyymi olisi riittämätön ja aikataulu liian kiireinen antaa potilaalle arvokas kohtaaminen ja perehtyä potilaaseen kunnolla. Kaikki potilaat yritetään ehtiä hoitamaan kiireessä ja tämä välittyy myös asiakkaalle, jonka vuoksi perästä kuuluu firmalle reklamaatio: "Paska lääkäri, kiireesti vain vilkaisi koiraamme. Ei kohdannut meitä lainkaan asiakkaina..". 

Itsellemme teemme näin silti eniten hallaa, sillä jos jatkuvasti uurastat ja huhkit ylitse kapasiteettisi, kroppasi alkaa hälyttää siitä. Syytämme alaa ja työn stressaavutta ja firman ylempiä portaita siitä työtaakasta ja kiireestä, jonka loppuviimein ihan itse olemme taakaksemme hyväksyneet. Painetta voidaan puskea sinuun ulkoapäin, mutta sinä määrittelet sen, miten reagoit paineeseen; annatko paineen lytätä sinut ja ahdistaa nurkkaan, jäätkö paineen alle vai alatko purkaa painetta jollain tavoin, jotta on tilaa hengittää. 

Kuva: Hanna Hansen

Eläinlääkärin ja eläintenhoitajan työn monesti kuvaillaan olevan kutsumusammatti, jota ei loppuviimein kyllä todellakaan tehdä rahan takia vaan sydämestä ja piste. Ei kukaan tämmöselle alalle halua lähteä rehkimään saadakseen eläinlääkärin peruspalkan 3200e/kk (kyllä, tämä on kyselyideni mukaan  keskimääränen lähtöpalkka vaikka somen mielestä eläinlääkärit ovatkin rahanahneita miljonäärejä...) tai hoitajanpalkan 1600-1900e/kk, kun kevyempiäkin teitä rikastumiseen löytyy, uskokaa pois. 

Tätä työtä tehdään kutsumuksesta, mutta muistetaanhan me alalla olijat ja alalle tulijat, että työtä voi tehdä kutsumuksesta ja sydämestä VAIKKA osaisi määritellä ja vetää rajan myös omalla työkapasiteetilleen ja jaksamiselleen. Ei ole heikkoutta kertoa rajansa, heikkoutta olisi yrittää olla enemmän kuin pystyy.

Pidetään huolta, että eläinlääkinnän alallakin pysytään ja viihdytään, kehitytään ja jaksetaan <3

-Nea, 3.vuoden eläinlääketieteen opiskelija, klinikkaeläinhoitaja ja koirahieroja



Kommentit