Jos emme muutu, emme kasva. Jos emme kasva, niin emme oikeasti elä.
Vuoden vaihteessa kirjoitin Instagram-tililläni siitä, miltä tuntuu herätä siihen, että kaiken energisen touhotuksen ja multitaskauksen keskellä huomaa kamelin selän joskus katkeavan ja romahtaa...
Tällä hetkellä vallitsevana trendinä ja ihanteena tuntuu olevan "kyvykkäät, energiset ja sosiaaliset ihmispersoonat, jotka menestyvät elämänsä jokaisella osa-alueella". Mitä enemmän saavuttaa elämässään, mitä coolimpi life style on ja mitä pidetympi ihminen yleisesti muiden ihmisten keskuudessa ja SoMessa on, sen arvokkaammaksi ihmisen oma arvo kohenee. Toisaalta vouhotetaan ihmisten stressitasojen noususta ja uupumuksesta, jotka olisi otettava vakavasti.
Olen itse aktiivinen ja touhukas "monta rautaa tulessa"-persoona ollut aina, kuten olen kertonut aiemminkin. Kun tapaan jonkun tutun, minulta usein kysytään, että: "No?! Kerro nyt jo mitä kaikkea jännää sulle tällä kertaa on tapahtunut? Miten menee töissä? Miten opiskeluissa? Miten deittien kanssa?"... Siitä, että aina on jotakin mielenkiintoista kerrottavaa, tulee helposti itsestäänselvyys. Tulee helposti fiilis, että jos muutaman päivänkin on tekemättä mitään hyödyllistä, mielenkiintoista tai suurta, niin on pelkkä surkea ihmispaska joka ei saa mitään aikaiseksi tai ainakaan tarpeeksi aikaiseksi...vaikka eihän se sitä tarkoita; maailma ei romahda jos lepäätkin pari päivää.
Itselläni kesti jonkin aikaa opettaa itselleni, että saavutukseni eivät määritä ihmisarvoani; jos jollakin viikolla tai jossakin kuussa en jaksakaan touhuta niin monen asian ääressä kuin tavallisesti, niin en silti ole huonompi ihminen.
Joku kutsuu tälläistä ihmispersoonaa ehkä työnarkomaanksi, ylisuorittajaksi, vaativaksi persoonaksi tai sitten valoisammin uranuurtajaksi tai menestyjäksi. Joka tapauksessa, vaikka ahkeruus ja tarmokkuus ovat vaalittuja arvoja, niin välillä tulee niitä kausia kun on liian monta rautaa tulessa ja pitäisi pohtia mikä on asioiden tärkeysjärjestys;
- mitä ehtii tehdä?
- mitä jaksaa tehdä?
- mitä haluaa tehdä?
- ja tärkein kysymys; miksi haluaa tehdä? Onko halu tehdä jotain asiaa sisäisestä palosta ja motivaatiosta lähtöisin vai onko sinulle jokin ulkoinen motivaattori niin tärkeä, että teet joitakin asioita sen eteen. Ulkoinen motivaattori voi jossakin asiassa olla esimerkiksi palkka (koet, että paiskit töitä väärällä alalla, muttet "voi" vaihtaa alaa koska palkka on kuitenkin hyvä ja sinulla on työpaikka, jossa on helppo pysyä) , jossakin asiassa toisten ihmisten arvostus tai ihannointi tekemistäsi kohtaan (lähdet ulkoilemaan puutarhaan, jonne et ikinä muuten suostuisi lähtemään, mutta kaverisi ovat julkaisseet paikasta suosiota ja tykkäyksiä keränneitä kuvia somessa...joten täytyyhän sinunkin lähteä napsimaan pari kuvaa päivitystä varten). Ja tuo edellä oleva valokuvausesimerkki ei ole kulissia vaan arkielämässä useampaan otteeseen todettu juttu; toisaalta on hienoa, että some innostaa lähtemään seikkailemaan uusiin paikkoihin tai käymään uudessa ravintolassa koska kaverikin, mutta jokin siinä silti tuntuu väärältä, että eikö hienoista paikoista tai nähtävyyksistä voi nauttia itsessään vaan se onnistunut fiilis tulee itsellekin koetusta kokemuksesta kokonaisuudessaan vasta sitten kun on saanut joltakin kaverilta kuvaan kommentin, että "Wau! Mäkin haluan tuonne!".
On kiva kertoa ja päivittää "mitä kaikkea nyt olen saanut aikaiseksi" kun tietää, että on usein paljonkin kerrottavaa mutta jossain kohtaa aloin kiinnittää asiaan huomiota, että harvoin tulee kysyttyä toiselta sitä yhtä tärkeää kysymystä, jolla oikeasti on merkitystä ja jota moni pysähtyy oikeasti miettimään kun sen kysyy. Se kysymys on niinkin yksinkertainen kuin "Mitä Sulle kuuluu?".
"Mitä Sulle kuuluu?" ei ole sama kuin "Mitä kaikkea olet saanut aikaiseksi?" tai "Mitäs viihdyttävää ja hauskaa kerrottavaa sulla tällä kertaa olisi?" tai "No hei, mitäs juoruja olet viime aikoina kuullut?".
Toisaalta "Mitä sulle kuuluu/miten menee?"-kysymykseen moni on tottunut vastaamaan niin kuin ns.kuuluu vastata eli: "No mitäs tässä, eipä ihmeempii"...mutta välillä on hyvä vastata kysymykseen oikeasti kuunnellen itseään, mitä mulle just nyt todellisuudessa kuuluu, millainen fiilis mulla on, miksi on sellainen fiilis kuin on ja miten mä jakselen. Kun sitten pintaa syvemmältä alkaakin kysellä itseltään mitä mulle kuuluu, voi ulkokuoren alle mahtua yllättävän paljon asioita, jotka peittää huomaamattaan tai tietoisesti ulkoisen kuorensa alle, kunnes joku ihminen ne tulee sieltä nostamaan esille.
Mä olen viime vuosina kiinnostunut ihan hullun lailla ihmismielestä ja mielen hyvinvoinnista, kuten ehkä tekstistäkin paistaa läpi. Mutta itsensä kehittäminen ja itsestään oppiminen itsensä ja ympäristön kautta on vain jotain niin tärkeää, kuten Gailinkin sanoin ˆ: "Jos emme muutu, emme voi kasvaa. Ja jos jos emme kasva, niin emme oikeastaan elä."
Näihin sanoin ja näihin tunnelmiin.
Nyt palaan sorvin ääreen ja jatkan muistivihkojeni taidemaalarointia, sillä kuukausi sitten alkaneet fyssariopintoni ja tämän viikon klinikkaeläinhoitajan näyttötutkintonikin vaativat hieman aikaa keittiöfilosofisoinniltani... :D
Tällä hetkellä vallitsevana trendinä ja ihanteena tuntuu olevan "kyvykkäät, energiset ja sosiaaliset ihmispersoonat, jotka menestyvät elämänsä jokaisella osa-alueella". Mitä enemmän saavuttaa elämässään, mitä coolimpi life style on ja mitä pidetympi ihminen yleisesti muiden ihmisten keskuudessa ja SoMessa on, sen arvokkaammaksi ihmisen oma arvo kohenee. Toisaalta vouhotetaan ihmisten stressitasojen noususta ja uupumuksesta, jotka olisi otettava vakavasti.
Olen itse aktiivinen ja touhukas "monta rautaa tulessa"-persoona ollut aina, kuten olen kertonut aiemminkin. Kun tapaan jonkun tutun, minulta usein kysytään, että: "No?! Kerro nyt jo mitä kaikkea jännää sulle tällä kertaa on tapahtunut? Miten menee töissä? Miten opiskeluissa? Miten deittien kanssa?"... Siitä, että aina on jotakin mielenkiintoista kerrottavaa, tulee helposti itsestäänselvyys. Tulee helposti fiilis, että jos muutaman päivänkin on tekemättä mitään hyödyllistä, mielenkiintoista tai suurta, niin on pelkkä surkea ihmispaska joka ei saa mitään aikaiseksi tai ainakaan tarpeeksi aikaiseksi...vaikka eihän se sitä tarkoita; maailma ei romahda jos lepäätkin pari päivää.
Itselläni kesti jonkin aikaa opettaa itselleni, että saavutukseni eivät määritä ihmisarvoani; jos jollakin viikolla tai jossakin kuussa en jaksakaan touhuta niin monen asian ääressä kuin tavallisesti, niin en silti ole huonompi ihminen.
Joku kutsuu tälläistä ihmispersoonaa ehkä työnarkomaanksi, ylisuorittajaksi, vaativaksi persoonaksi tai sitten valoisammin uranuurtajaksi tai menestyjäksi. Joka tapauksessa, vaikka ahkeruus ja tarmokkuus ovat vaalittuja arvoja, niin välillä tulee niitä kausia kun on liian monta rautaa tulessa ja pitäisi pohtia mikä on asioiden tärkeysjärjestys;
- mitä ehtii tehdä?
- mitä jaksaa tehdä?
- mitä haluaa tehdä?
- ja tärkein kysymys; miksi haluaa tehdä? Onko halu tehdä jotain asiaa sisäisestä palosta ja motivaatiosta lähtöisin vai onko sinulle jokin ulkoinen motivaattori niin tärkeä, että teet joitakin asioita sen eteen. Ulkoinen motivaattori voi jossakin asiassa olla esimerkiksi palkka (koet, että paiskit töitä väärällä alalla, muttet "voi" vaihtaa alaa koska palkka on kuitenkin hyvä ja sinulla on työpaikka, jossa on helppo pysyä) , jossakin asiassa toisten ihmisten arvostus tai ihannointi tekemistäsi kohtaan (lähdet ulkoilemaan puutarhaan, jonne et ikinä muuten suostuisi lähtemään, mutta kaverisi ovat julkaisseet paikasta suosiota ja tykkäyksiä keränneitä kuvia somessa...joten täytyyhän sinunkin lähteä napsimaan pari kuvaa päivitystä varten). Ja tuo edellä oleva valokuvausesimerkki ei ole kulissia vaan arkielämässä useampaan otteeseen todettu juttu; toisaalta on hienoa, että some innostaa lähtemään seikkailemaan uusiin paikkoihin tai käymään uudessa ravintolassa koska kaverikin, mutta jokin siinä silti tuntuu väärältä, että eikö hienoista paikoista tai nähtävyyksistä voi nauttia itsessään vaan se onnistunut fiilis tulee itsellekin koetusta kokemuksesta kokonaisuudessaan vasta sitten kun on saanut joltakin kaverilta kuvaan kommentin, että "Wau! Mäkin haluan tuonne!".
On kiva kertoa ja päivittää "mitä kaikkea nyt olen saanut aikaiseksi" kun tietää, että on usein paljonkin kerrottavaa mutta jossain kohtaa aloin kiinnittää asiaan huomiota, että harvoin tulee kysyttyä toiselta sitä yhtä tärkeää kysymystä, jolla oikeasti on merkitystä ja jota moni pysähtyy oikeasti miettimään kun sen kysyy. Se kysymys on niinkin yksinkertainen kuin "Mitä Sulle kuuluu?".
"Mitä Sulle kuuluu?" ei ole sama kuin "Mitä kaikkea olet saanut aikaiseksi?" tai "Mitäs viihdyttävää ja hauskaa kerrottavaa sulla tällä kertaa olisi?" tai "No hei, mitäs juoruja olet viime aikoina kuullut?".
Toisaalta "Mitä sulle kuuluu/miten menee?"-kysymykseen moni on tottunut vastaamaan niin kuin ns.kuuluu vastata eli: "No mitäs tässä, eipä ihmeempii"...mutta välillä on hyvä vastata kysymykseen oikeasti kuunnellen itseään, mitä mulle just nyt todellisuudessa kuuluu, millainen fiilis mulla on, miksi on sellainen fiilis kuin on ja miten mä jakselen. Kun sitten pintaa syvemmältä alkaakin kysellä itseltään mitä mulle kuuluu, voi ulkokuoren alle mahtua yllättävän paljon asioita, jotka peittää huomaamattaan tai tietoisesti ulkoisen kuorensa alle, kunnes joku ihminen ne tulee sieltä nostamaan esille.
Mä olen viime vuosina kiinnostunut ihan hullun lailla ihmismielestä ja mielen hyvinvoinnista, kuten ehkä tekstistäkin paistaa läpi. Mutta itsensä kehittäminen ja itsestään oppiminen itsensä ja ympäristön kautta on vain jotain niin tärkeää, kuten Gailinkin sanoin ˆ: "Jos emme muutu, emme voi kasvaa. Ja jos jos emme kasva, niin emme oikeastaan elä."
Näihin sanoin ja näihin tunnelmiin.
Nyt palaan sorvin ääreen ja jatkan muistivihkojeni taidemaalarointia, sillä kuukausi sitten alkaneet fyssariopintoni ja tämän viikon klinikkaeläinhoitajan näyttötutkintonikin vaativat hieman aikaa keittiöfilosofisoinniltani... :D
Kommentit
Lähetä kommentti